Kevätkausi Flying Finns -yleisurheilukoulun osalta on sitten pulkassa. Voisi oikeastaan sanoa, että yksi aikakausi on päättynyt omassa sekä perheen elämässä. Jos jotakin jää kaipaamaan Belgiasta niin se on satavarma Flying Finns. Se oli varmasti parasta, mitä saimme viiden vuoden aikana.


Viimeinen Cooperin testi oli 13.6.2009. Pojat eivät valitettavasti päässeet starttaamaan pienten sairastelujen takia. Ilarilta olisin odottanut uutta ennätystä ja kovaakin tulosta. Olihan hän kuitenkin juossut 6.6.2009 1000 m aikaan 3.51,9. Uusi komea ennätys, B-luokan tulos ja A-luokkakin jäi vain muutaman sekunnin päähän.

Cooperissa itsellä oli selkeä tavoite. 3 tonnia rikki ja kaikki sen päälle on vain plussaa. Meinasi kyllä käydä ohraisesti lähdön kanssa, koska olin ottamassa edellisen erän aikoja, kun toka eli kuuma erä valmisteli jo lähtöä. Saavuin lähtöpaikalle niin, että sain hypätä porukan hännille, kun kerkesivät jo lähtemään juuri ennen kuin itse tulin paikalle. Noh, eipä tuo haitannut. Tarkoitushan oli aloittaa rauhassa, jotta eka kierros ei tapa.

Vaikka lähdinkin viimeisenä ja sain heti alkaa ohittelemaan muita, niin silti se eka kierros oli kova (1.35, sama kuin edellisessä Cooperissa). Tosin ei tuntunut ollenkaan pahalta. Kaikki ennalta valmistellut kiintopisteet (tietyt muut juoksijat) olivat vielä jossakin edellä. Pikku hiljaa hilasin itseäni hitaampien ohi ja aloin keskittymään muutaman juoksijan tavoittamiseen. Siinä oli siis kaksi junioria, joiden tiesin juoksevan riittävästi.

Pääsin junioreiden kantaan niin että olin käytännössä koko ajan heidän takana 7-10 metriä. Juoksu tuntui hyvältä ja aikoja kuunnellessa tiesin, että yli kolme tonnia on selkeästi haarukassa nyt. Jopa 3100 tuolla vauhdilla ja itse asiassa juoksu tuntui niin hyvältä, että olin varma, että otan juniorit vielä kiinni ja laitan tosissani kampoihin heille.

Mutta kuinka kävikään. Kaksi kierrosta ennen loppua alkoi alavatsasta pistos, joka äityi niin kovaksi, että oli pakko hellittää vauhtia. Ei kertakaikkiaan pystynyt pitämään vauhtia yllä, vaikka mieli teki. Voi räkä, se siitä hyvästä juoksusta. Eron huomasi heti. Tasasesti aloin jäämään junioreista. Emäntäkin ihmetteli, että mitä nyt!

Sain kuitenkin sen verran irti, että vauhti ei nyt totaalisesti tippunut, joten kauden viimeinen Cooper tuotti tulosta 2930. Aika karsea pettymys, mutta toisaalta tieto siitä, että ilman pistosta tulosta olisi syntynyt, eli ei niin karsea sittenkään. Pekka olikin sanonut emännälle, että nyt ei voi vielä muuttaa, kun ei menny 3 tonnia rikki. Täytyy vissiin tulla se juoksemaan vierailevana starana joskus.
http://users.telenet.be/roto/coop0613.htm

JUHANNUSKOLMONEN

Eilinen juhannuspäivä oli sitten pyhitetty täysin FF-touhuille. Ensin päättäjäiset ADEPSilla (13-15), juhannuskolmonen hiekkatiellä (16) ja lopuksi illanvietto Pekalla FF-juoksijoiden kesken (17).

Päättäjäiset olivat perinteiseen tyyliin sukkulaviestiä ja palkintojen jakoa. Ilari sai kunniapalkinnon jo mainitusta 1000 metrin A-tuloksesta. Itsekin sain samaisen palkinnon, osallistumisesta ja aktiivisuudesta ryhmän vetäjänä. Kaikki vetäjät saivat vanhemmilta muiston kauden toiminnasta. Meidän perheen osalta tämä tarkoitti lahjakorttia minulle, että lahjakorttia koko perheelle. Paulakin on ollut siis mukana aktiivisesti pyörittämässä toimintaa.

Tietyssä mielessä vähän haikea fiilis oli, koska toista tällaista juttua tuskin enää tulee (ellei palaa takas Brysseliin). Suomessa tuskin tällaista toimintaa on edes olemassa. Mukava asia oli se, että muutamat vanhemmat, joiden lapsi oli mun ryhmässä, tuli kiittämään session jälkeen. Todennäköisesti jotakin on tullut tehtyä oikein/hyvin. Yhdeltä perheeltä sain kortin ja pari isoa valokuvaa touhuista (kiitos Olavi ja vanhemmat!).

Noh, päättäjäisten jälkeen suuntasimme siis Stockelin hiekkatielle juoksemaan juhannuskolmosta. Ideana siis aikaisempien juoksujen perusteella jokaisella juoksijalla on tasoitus ja sen mukaisesti lähdetään liikkeelle. Kuka ekana maalissa, on voittaja.

Itsellä ei sillä tavalla ollut tavoitetta. Lähinnä nyt se, että saisi hyvän juoksun ja että takaa lähtevät juniorit pysyvät takana.

Yritin aloittaa rauhassa, tosin en tiedä miten siinä onnistuin, koska ei ollut kelloa mukana. Kuitenkin sain mukavan rytmin juoksuun ja sain hengityksenkin mukaan aika nopeasti. Eli rasitus alkoi kyllä tuntumaan melko pian alun jälkeen, mutta sillee positiivisesti. Elias ja Ilari lähti 55 sekuntia ennen mua ja yllätys oli kova, koska saavutin heidät jo 1200 metrin jälkeen. Tuntui, että vauhti oli kohdallaan.

1500 metrin kääntöpaikalla huomasin, että osa junioreista oli saavuttanut mua, mutta eivät kuitenkaan älyttömästi. Sehän tietty antoi puhtia yrittää jatkaa samaa tahtia, ja mikäs oli jatkaessa, kun kropassa tuntui hyvältä. Jossain vaiheessa vatsan seudulla oli pieniä tuntemuksia, mutta ne eivät äityneet siitä mihinkään.

Huomasin, että aikaisemmin lähteneet alkoivat tulla selkä edellä vastaan ja silloin aloin pohtimaan, että tästähän voi kisamielessäkin tulla hyvä juoksu, varsinkin kun takana tulleet eivät olleet kovin lähellä.

Hyvällä rytmillä jatkoin kahden kilometrin jälkeen ja ainoa jatus oli, että kun viimeinen kisailu on kyseessä niin nyt on pakko yrittää ottaa ne viimeisetkin tehot irti. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että 2600 metriin pitää jatkaa samalla rytmillä ja sen jälkeen aletaan miettimään loppukiriä.

Sain Jussin kiinni juuri tuossa 1600 kieppeillä ja kerkesin menemään pari metriä ohikin, kun huomasin, että Jussi laittoi isomman pykälän päälle ja tuli rinnalle. Aargh ajattelin. Vieläkö meikäläisestä löytyy kiriä, jos Jussi alkaa ihan tosissaan haastamaan. Menimme hetken tasatahtia, kunnes päätin, että jos jotakin haluaa vielä kehittää niin nyt sen on tapahduttava.

Joten aloitin sitten sen viimeisen loppukirin, vähän pitempiä askelia ja pikkasen nopeampi tempo päälle. Ja perskeles, se onnistui. Ei sen takia, että Jussi jäi, mutta että sain pidettyä sen kirin loppuun saakka. Se tuntui vähän sellaiselta runnomiselta, väkisin menemiseltä, mutta eteenpäin se vei. Olisi pitänyt aloittaa se loppukiri 10 metriä aikaisemmin, koska jäin Minnasta vain pari metriä (merkittiin sama aika).

Lopputulos itse kisassa oli kolmas. Vau, tämähän menikin hyvin. Loppunettoaika oli huikea 11.31 (29 sekuntia nopeammin kuin tasoitus). Siis kerta kaikkiaan olin todella tyytyväinen juoksuun. Missään vaiheessa ei tuntunut pahalta, päin vastoin tuntui todella hyvälle. Kun aika suhteutetaan Cooperiin niin siinä olisi matka ollut 3120 metriä. Eli kolme tonnia meni sit rikki kuitenkin näin epävirallisesti.
http://users.telenet.be/roto/juko2009.htm

Tämä jos mikä antaa puhtia jatkaa treenaamista Suomessakin.